En ole koskaan, ikinä tuntenut itseäni näin vähäpätöiseksi. Minä vain istuin siinä, tuijotin epäuskoisena väriseviä käsiäni. Olin aivan loppu. En pystynyt tekemään enää lihastreenini päätösliikettä, punnerrusta. En ole tottunut näin vähään ravintoon, eikä kehoni ole vielä tottunut muutenkaan. Yritin, muttei onnistunut. Sain tehtyä kuitenkin kaiken muun, joten jotain edes hyvää kuitenkin...

Syömisiini en ole vieläkään tyytyväinen, mutta pärjäsin tänään kuitenkin huomattavasti vähemmällä ravinnolla, kuin eilen ja toissapäivänä. Vaakakin näytti olevan suopea, sillä taas oli yksi kilo lähtenyt. Pian ollaan seitsemänkymmenen alapuolella, mikä soisi rauhaa sielulleni. Sinne kuuteenkymmeneenkolmeen on kuitenkin vielä matkaa...

Itku on kurkussa. Olen niin pettynyt itseeni. Luulin, että tämä olisi edes hieman helpompaa. Tulokset alkavat näkyä niin hitaasti. Kylki- ja lantioluut tuntuvat nyt paljon terävämmin, mutta maha jaksaa pömpöttää vielä. Arvatkaa vain vituttaako. Niin ja reisissäkin on tapahtunut vain ihan piskuinen pienentyminen... Kamalaa. Tähän olisi nyt pakko saada edes jotenkin vauhtia...

Olenpa säälittävä.